14.7.2017

1207 -14072017

Nyt soi:







Totta kai unohdin ottaa kuvan itse mökistä. En ollut käynyt siellä pariin vuoteen. Pentuna muistan kyhjöttäneeni toppavaatteissa järven jäällä äidin pilkkiessä lounasta. Vähän vanhempana jouduin metsänistutushommiin ja sitten en enää suostunut lähtemään sinne. Tälläkin kertaa jouduin hommiin, tosin vain sahaamaan omenapuusta kuolleet oksat irti. En olisi lähtenyt, mutta mun kummitäti perheineen tuli käymään Tanskasta eikä juurikaan liikahtanut mökiltä mihinkään, joten raahasin itseni ja kissani kauhealla vaivalla ja säädöllä Kouvostoliiton takametsiin. Matka itsessään meni hyvin ja Pöpö luuli omistavansa koko junan. Automatkoihin se ei tosin ole tottunut, ja kyhjötti matkan juna-asemalta Jaalaan mun käsilaukussa vain välillä kurkkien ulos. 

Mökkeily ei sillä tavalla ole mun juttu, kaipaan kaupunkia enkä jaksa olla aloillani, mutta no, kaksi päivää sinne tänne. Kyllä jossain vaiheessa alkoi vituttaa - tosin osittain siksi, että tajusin mökin olevan paremmin varusteltu kuin mun kämppä - siellä on tiskinpesukone, mulla ei. 

Mun kummitäti on asunut yli 20 vuotta Tasnkassa ja sen puheessa on silti suomalainen aksentti. Tiedättekö kun sanotaam, että tanskaiset puhuu kuin niillä olisi peruna suussa? Täti puhuu niin kuin sen peruna olisi kulmikas. Tulin tänään kotiin niiden kyydillä samalla kun ne lähti lentokentälle ja huomenna on taas ihan liian aikainen herätys - lähden Tampereelle. Sielläkään en ole käynyt ikuisuuksiin. Me mennään bestiksen kanssa lauantaiksi Lumoukseen ja sunnuntaina mennään kieppumaan Särkänniemeen. Mulla ei ole mitään hajua siitä, mitä laitan päälle, mutta ihanasti tuun loistamaan valkoisena kaikkien mustaan pukeutuvien seassa.


Tässä on vielä kuva siitä, kun Pöpö luulee omistavansa koko junan:


6.4.2017

06042017

Mitä olen kuunnellut:


Mitä olen tehnyt:

tuhonnut parin vuoden takaista Finladia-voittajaa,
heräteostanut ouijalaudan koska å, ä ja ö !!
unohtanut kirjastoon mennessä paperit himaan
ja päätynyt kirjoittamaan kuittien taakse.





taivaalle piirtyvä junan varjo




miltä tuntuu muistaa
jotakin mitä ei ole
koskaan onnistunut
unohtamaan
-
mille tuntuu unohtaa
nähdä pelkät ääriviivat
sumenevat ääriviivat
jos sitäkään, katsoa
aurinkoon näkemättä
valoa



Kun yhtenä iltana istun Lintsin kallioilla kaverin kanssa katsomassa junia, tunnen kaiken loksahtaneen paikoilleen; aivan kuin olisin koko elämäni valmistautunut olemaan se ihminen, joka viettää iltansa Lintsin kallioilla tuntien elävänsä enemmän kuin koskaan. Usein, aina liian korkeissa koroissa pimeässä kivikoita pitkin hoiperrellessa pelkään taittavani nilkkani, mutta aina se on sen arvoista. Aina tunnen piirtyväni taivasta vasten ja yhtä aikaa kasvaneeni kiinni kaupunkiin, jota rakastan joka päivä enemmän. Katson junia, joiden muistan joskus vieneen minut pois, muistan surun, muistan paluuliputtomuuden.

Yhtäkkiä huomaan ajan kuluneen, vuosien liikahtaneen, vuosikymmenen paenneen, sillä kyllä, siitä on kymmenen vuotta kun ensimmäisen kerran itkin luokkaretken jälkeen istuessani koulubussissa pakotettuna palaamaan paikkaan, jossa olin aina ulkopuolinen. Muistan bussin kiertäneen Töölönlahtea pitkin kohti moottoriteitä, kohti hirviaitojen reunustamaa pimeyttä, muistan kaupungin jääneen olkani taakse, muistan epäonnistuneeni kyyneleideni nielemisessä.

Miten kaikesta on niin kamalan kauan, miten vanhoista kuvista tunnistaa itsensä vain melkein. Huomaamme laskevamme vuosia eivätkä yhden käden sormet enää riitä, kai tämä on päälle parikymppisten ongelma: huomaamme käyttävämme ilmaisua 'nykyajan teinit', ja sitten pelästymme. Emme ole enää niitä. Emme vain enää ole. Ja sitten alan laskea omia vuosiani: seitsemän siitä kun aloin harrastamaan lolitaa. Kuusi siitä kun muutin Helsinkiin. Viisi siitä kun aloin kääriä röökini itse. Neljä siitä kun muutin takaisin Itä-Helsinkiin ja nykyiseen asuntooni. Kaksi siitä kun tatuoin ranteisiini pentagrammin ja triquetran. Vasta vuosi siitä kun alkoi tuntua todella siltä, että syömishäiriöni voisi jäädä menneisyyteen.